Kuusikymmentäkolme.

Viel kaks tuntii et pitäs "herätä". Elämä. Väsyttää. Päätäki koskee. Eikä jaksa jumittaa tääl mut jos en jumita tääl ni sit kuitenki vaa nukahan. Yhen kirjanki luin jo loppuu. Ja alotin uuen. Mut tää uus on liian syvällistä ja painavaa nyky-yhteiskuntakritiikkiä etten tajuu siitä melkee mitää. Perkeleen ranskalaiset. Ja kannessa oleva nainen on posliini.

Ja miks aina exät onnistuu samaa aikaa selittämää mulle jotaa ihan käsittämättömiä asioita, mitä en voi tässä väsymyksen tilas mitenkää ymmärtää ja sit kumpikaa ei sano mistää loppujen lopuks mitää ja sit ne luulee et se käy häiritsee minuu ja et miettisin seuraavat kaks viikkoo sitä asiaa. En kyl tuhlaa niille ajatustakaa. Yritin, mut ei onnistun. Kerranki näin päin. Kerranki en ajattele liikaa. Ja sit jos jompikumpi tai molemmat sattuu lukemaa tän ni mistä lyyää vetoo et sit ne taas rupee selittää siitä miten mun olis pitän ajatella mitä ne sano. Elämä. En kyl tiiä miks ne vaivautus tät lukemaa, tai et miks ylipäätää kukaa jaksais tät lukee.

Ookemoi.