Viisikymmentäneljä.

Kävin tänää pitkäst aikaa Ruonalas nuorten olkkaris. En ollu käyny siel varmaa yli vuotee. Kaikki katto pikkasen pitkää ku ilmestyin sinne... En tiiä miks sinne menin, ehkä siks ettei tarvin istuu koton. En kestän olla tääl. En kestäis olla nytkää, mut pitäs mennä koht nukkumaa ni nou kän duu. Ja se on paikka, mis voi vaa rauhas käpertyy jonku sohvan nurkkaa ja katella muitten tekemisiä ja olla ite syrjäs. Oli tänää nimittäin samaa aikaa yksinäinen ja jotenki toisia ihmisiä kestämätön olo. Ei kestäis jos ne tulis lähelle. Parempi vaa tarkkailla kauempaa. Ja olla hiljaa.

Luin tänää yhen maailman ihanimmista kirjoista... Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssin <3 Se on niin mahtava ja samal niin surullinen, et en oikee tietän et miten päin olla. Jokaisen pitäs jossaa elämänsä vaihees lukee se. Minuu se ainaki kolahti, en tiiä johtuuko just elämänvaiheesta vai mistä. Tuli meinaa melkee tippa linssii ku sitä lueskelin... Ja kettu on oikeessa: ei voi tuntea kuin sen, minkä on itse kesyttänyt.

- Mutta minähän rakastan sinua, sanoi kukka. On minun syyni, jos et ole tiennyt sitä. Ei sillä ole väliä. Mutta sinä olet ollut yhtä tyhmä kuin minä. Koeta olla onnellinen... Jätä rauhaan se lasikupu. En halua sitä enää.