142.

Eipä o pitkää aikaa ollu tällast oloo. Mahtava tunne ku tietää et tänää ei o enää pakko opiskella (vaik ei se kyl koskaa pahaa tekis ja viel ois yks luento, mut se ei haittaa koska ne on oikeest kivoimpia luentoja mitä meil on tähän asti ollu). Saa ihan rauhas istuskella ja katella ikkunast ulos ja miettii et koht on joulu. Ja et pääsee Suomee näkee taas porukoit ja kavereit vaa huomataksee ettei enää kuulu sinne. Siel on kiva käyä, mut koti on nyt tääl. Siitä pitää vaa muistuttaa aikaajoin...

Rupesin just miettimää miten nopeest tää aika on menny. Vasthan oli eka viikko, millon vaa ulkomaalaset kokoontu ja kävi juomas ja piti hauskaa... Vasthan oli ekat luennot ja aurinkoiset syyspäivät. Ja koht on joulu. Hymähin ku näin et täälläki myyää Fazerin joulusuklaata. Täytynee ostaa levyllinen sit joulukuus. Voi muistella niitä lukion äikän tunteja ku opettaja keitti meille meijän omasta vaatimuksesta kahvia et jaksettas kirjottaa jotaa ainetta. Ja tietty Sannal oli joulusuklaata mitä laitettii sinne kahvin sekaa.

En oleta et kukaa ymmärtäs miltä minust tuntuu just nyt. Jotenki vaa sellanen rauhasa olo ja et ois vihdoinki tehny sovinnon menneen ja tulevan välil, ties mitä se sit loppujen lopuks tarkottaakaa. Ja vaikka nykyisyyski on sitä, et vesi on hetkellisest poikki ja pitää koht taas ruveta liikkuu koululle, ni oon silti jotenki onnellinen. Se on osa mun elämää ja mieluummin otan tän ku en mitää. Jotenki sitä vaa oppii arvostamaa pieniäki asioita, niin hyviä ku huonojaki. Nimittäin kaikki mitä oon elämäni aikan kokenu, on muokannu minust tän mitä oon nykyää. Täs vaihees tekis miel kiittää niin montaa ihmistä, niin monesta (mitättömästäki) asiasta. En rupee sitä kuitenkaa tekemää, ehkä kiitän sit henkilökohtasest. Ei kukaa tätä mun blongia varmaan muutenkaa ees lue :)