231.

Poika on kotona kuumeessa. Se oli jo eilenki mut oli silti urheasti tiskannu sen vuoren, mikä ois alkanu kohta elää jos sitä ei ois tiskannu. Se oli vissii mahtavin yllätys pitkää aikaa. Ja onnistuin eilen viel nukahtamaa pää sen sylii ku katottii viel leffaa. Mut nyt se raasu on äitinsä hoivissa ku pitää olla töissä. Huono uutinen on viel se, etten nää sitä ku ehkä perjantaina tai lauantaina aikasintaa.

Tää työpäivä on menny aika nopeest vaik en o mitää oikeestaa tehnykää. Telkkarista kattelin jotain Windsorin linnasta ja musateeveen "mahtava" ohjelmisto on vieny oman aikansa. Timbalandia on myös tullu kuunneltua. Nyt vaa ootan et pääsisin kotii nukkumaa. Tai lueskelemaa kirjoja.

Iskä tulee huomen. Lupas tuoda mulle pussillisen Missä X -karkkeja. Ku ne vaan on niin hyviä.

Tsiisus miten noi Little Talent Show'n ihmiset vetää tuol musateeveellä. Yks tyttö laulo niin järkyttävästi etten o mitää niin hirveetä kuullu pitkää aikaa... Huh huh. Eiks ihmisillä o nykyää enää yhtää itsekritiikkiä?

Itsekritiikistä tuli mieleen, että oonkohan liian itsekriittinen? Poika ainaki sanoo niin. Se toivois mulle myös lisää itseluottamusta joissain jutuissa mut minkäs teet kun on sellanen lapsuus ja nuoruus takana kun on =/ Joskus tuntuu vaan siltä ettei jaksais välittää. Heti tuon ajatuksen jälkeen kuitenkin mieleen välkähtää salama, joka jättää jälkeensä tunteen etten sittenkään VOI olla itseeni tyytyväinen. Tänäänkin jotenkin masentavalta tuntui tuo jugurttipurkin kylki, minne oli laitettu nättien ja kaikin puolin soveliaitten nuorten naisten kuvia. Ja kysehän oli jostain vähärasvaisesta fit-jugurtista (en minä muuten mut ku se oli alennuksessa...).

Masentavaa. Ja vielä kun tietää ettei ole päässyt kunnolla kuntoilemaan piiiiiitkään aikaan. Tänäänkin puhtaiden (hiton painavien) pyykkipussien kanniskelu tokaa kerroksee tuntu olevan liikaa...