236.

Tunnen itseni säälittäväksi. Ei tässä muuten mutta kun en normaalisti käyttäydy näin. En lue toisten mesen lokitietoja. En etsi blogeja jotka voivat pahoittaa mieleni. En pengo laatikoita läpi löytääkseni palan varjatusta menneisyydestä. En polta.

Alkaa pelottaa. En tunne enää itseäni. Tänään kaikki on jotenkin niin synkkää ja vastenmielistä ja mieltä pahoittavaa ja ties mitä. Sorruin jopa polttamaan Al Caponea (=vaniljasigarillo). Ja se tuntui hyvältä. Paitsi sitten loppumetreillä ja nyt. Nyt taas muistan miks en polta.

En ollut polttanut puoleen vuoteen yhtä ainutta tupakkaa. Yhden Caponen myönnän sytyttäneeni, mutta sitäkään en itse polttanut. Nyt vituttaa eniten paska maku suussa ja just toi etten puoleen vuoteen ollut polttanut mitään. Luojan kiitos en löytänyt mistään laatikoista ruohoa, olisin muuten polttanut ehkä senkin...

Jos olisin uskovainen, kysyisin tähän väliin why God, why. Kuitenkaan en tuota ole, niin tyydyn vain tuijottamaan ikkunasta ulos, itse istuen alasti siinä Kämppiksen pöydällä, missä on tullut pantua. Hirveä välinpitämättömyydentunne. Mikään ei huvita. Mietin täs just että jos oisin vapaa niin lähtisin baariin ja iskisin itselleni yhdeksi yöksi viihdykettä. Tällä hetkellä rairai-tunne valtaa alaa niin voimakkaasti, että alan pitää tuota jopa hyvänä ideana.

En edes tiedä, kumpi on pahempi, fyysinen vai henkinen olotila. Olen nukkunut nyt yhteensä seitsemän tunnin verran sitten keskiviikkoaamun. Syönyt olen silloin kun olen muistanut (= ollut meilkein pyörtymisen partaalla). Nyt jos joisi vielä jotain alkoholipitoista niin kyllä lähtisi. Luojan kiitos mulla ei o asuntolan avainkorttia, muuten olisin jo varmaan käynyt viereisessä kaupassa. Vaikka on täällä absinttia ja likööriä ja viinaa, mutta nuo nyt ei oikein ensihätään oikein houkuta.

Ja tämä olisi oikea aika pyytää anteeksi tämän päivän postauksista. Oli vain pakko päästä purkamaan itseään jonnekin. Itkeäkään kun ei jaksa, eikä oikeastaan ole edes suurempaa syytä. Toivon vain ettei tämä nyt taas mene samaan tilanteeseen kuin parisen vuotta sitten, etten edes pysty itkemään vaikka haluaisin. Jotta en tukahduttaisi tunteitani ja päätyisi tuohon kykenemättömyyteen itkeä, haaskaan bloginlukijoiden kallista aikaa jaarittelemalla tänne miten surkeaa elämäni on.

Vaikka ei mulla pitäisi olla mitään valittamista. Mulla on asunto ja KELA:lta saan rahaa, jolla selviän laskuista. Mulla on kesätyöpaikka, jolla selviän kesän laskuista. Mulla on molemmat vanhemmat, jotka tukevat ja auttavat minua tarvittaessa. Mulla on hyviä ystäviä, joihin tulee kyllä oltua yhteyksissä aivan liian vähän. Mulla on poikaystävä, joka on silmittömän rakastunut minuun ja todennäköisesti muuttaa syksyllä luokseni asumaan, ja joka vielä joskus tulevaisuudessa haluaisi mennä kanssani naimisiin ja tehdä vauvoja. Kolmin kappalein vielä.

Päällepäin kaikki näyttää siis hyvältä ja toimivalta ja onnelliselta. Mikä sitten mättää?